Useimmat meistä nelikymppisinä kulkevat elämässä häpeän pussia, joka ei koskaan ollut meidän. Häpeä siitä, että on "liikaa" Häpeä siitä, ettei ole tarpeeksi Läheisyyden häpeä Häpeä halusta Häpeä siitä, että tarvitsee Häpeä tunteesta Häpeä haluta lisää Häpeä, jonka oimme itseemme ennen kuin meillä oli kielet kyseenalaistaa sitä. Häpeä, jonka opimme hiljaisuudessa, hienovaraisissa reaktioissa, siinä, mitä pidettiin salassa, mitä ei koskaan sanottu. Ja rakensimme elämämme sen ympärille. Me kutistumme. Me esiinnymme. Me annamme liikaa. Me irrotamme yhteyden. Me kovettumme. Me piiloudumme. Me ylitämme suorituksen. Me kiirehdimme. Me ihmiset, olkaa hyvä. Ei siksi, että olisimme riittämättömiä, vaan siksi, että sopeuduimme. Ja kun toimimme häpeästä, emme vain satuta itseämme... Satutamme myös muita....