Alankomaissa, kun henkilö kuolee ilman perhettä tai ystäviä osallistumassa hautajaisiin, seremoniaa ei jätetä vaiennettavaksi. Paikalla on virkamies, joka edustaa yhteisöä. Ja heidän vierellään seisoo runoilija. Ajatus syntyi estämään lopullisen jäähyväisen muuttumisen puhtaasti byrokraattiseksi teoksi. Runoilija saa muutaman saatavilla olevan yksityiskohdan: nimen, päivämäärän, ehkä työn, osoitteen—joskus vain yhden, vähäisen faktan. Näistä fragmenteista kirjoitetaan teksti erityisesti kyseiselle elämälle. Seremonian aikana runo luetaan ääneen. Se ei juhli saavutuksia eikä keksi kiintymyksiä. Se kerää huolellisesti sen, mitä on jäljellä. Se muuttaa nimettömän jäähyväisen inhimilliseksi eleeksi. Se ei ole suuri julkinen rituaali. Se on jotain yksinkertaista, lähes näkymätöntä. Silti siinä hetkessä vainaja ei ole enää yksin. Joku sanoo heidän nimensä. Joku tunnustaa heidät. Ja ehkä tämä on aloitteen syvin merkitys: muistuttaa meitä siitä, että elämä, vaikka se päättyisi hiljaisuuteen, ansaitsee jäähyväisen äänellä.